Veroasiantuntijan kirjoitus: Verovalvontaa vai koronkiskontaa?

​​​​​​​Rooli tasapuolisena ja objektiivisena veronmaksajan ja veronsaajan etujen valvojana, tuntuu kuitenkin verovalvonnassa yhä useammin unohtuvan. Erityisesti arvonlisäverotusta koskevissa verotarkastuksissa on viimeaikainen ilmiö ollut, että tarkastuksissa tehdään takautuvia, eli menneisyyteen kohdistuvia verojen maksuunpanoja, jotka perustuvat uusiin ja ennakoimattomiin tulkintoihin ja määrätään veronkorotuksia ja viivästyskorkoja virheistä, millä ei ole ollut mitään merkitystä kertyvien verotulojen kannalta. Julkisuudessa (esim. Talouselämä -lehden ja Kauppalehden uutiset 15.4.2026) on viime viikkoina ja kuukausina käsitelty mm. työterveyteen liittyvien palveluiden arvonlisäverotusta koskevia Verohallinnon uusia linjauksia ja niiden perusteella yrityksille tehtyjä jälkiverotuksia. Vaikka Verohallinto hävisi aikanaan työterveyspalveluun kiinteästi kuuluvan työpaikkaselvityksen arvonlisäverottomuutta koskevan riidan Korkeimmassa hallinto-oikeudessa (KHO 2016:126), on se nyt kymmenen vuotta myöhemmin päättänyt haastaa kaikki muut työterveyshuoltolakiin perustuvat toimenpiteet, jotka eivät kohdistu suoraan ja välittömästi työntekijän terveydenhoitoon, vaikka näissä toimissa on kyse sellaisista lakisääteisistä hallinnollisista toimista, joiden yhteys henkilöstön työterveydenhuoltoon on täysin ilmeinen, vastaavalla tavalla kuin työpaikkaselvityksen osalta aikanaan todettiin.

Verolakeja koskevat uudet substanssitulkinnat eivät ole ongelma, jos ne perustuvat muuttuneeseen oikeuskäytäntöön tai Verohallinnon uusiin julkaistuihin ohjeisiin, joihin yritysten on mahdollista varautua. Ongelma sen sijaan on, jos uudet tulkinnat ilmenevät jälkiverotusten muodossa. Monet terveydenhuoltopalveluita tuottavat yritykset ovat julkaisseet tiedotteet mm. siitä, miten Verohallinto on laittanut niille maksuun takautuvasti veroja ilman, että sen enempää arvonlisäverotusta koskevassa lainsäädännössä, oikeuskäytännössä kuin Verohallinnon julkaistussa ohjeistuksessakaan olisi tapahtunut mitään muutosta. Verotarkastuksissa on siis esitetty takautuvasti sellaisia tulkintoja, jotka eivät ole palveluiden suorittamishetkellä olleet voimassa, mutta joiden perusteella on tästä huolimatta määrätty merkittäviä jälkiveroja maksettavaksi.

Terveysala ei ole ainoa erityishuomiota saanut toimiala, vaan Verohallinto on julkisesti kertonut useista toimialoista, jotka ovat toimialakohtaisen verovalvonnan erityiskohteena. Muillakin toimialoilla, kuten autoalalla, on noussut esille samanlaisia havaintoja. Uusia tulkintoja, joiden lainmukaisuus ei ole selvä, saatetaan soveltaa takautuvasti ja määrätä merkittäviä jälkiveroja, veronkorotuksia ja viivästyskorkoja yrityksille, vaikka aiemmissa verotarkastuksissa toimintaan ei ole puututtu.

Uudenlaisia tulkintoja

Verovalvonta on toki kannatettavaa, kun se johtaa siihen, että rehellisesti toimivien yritysten kilpailuedellytykset paranevat ja vilpilliseen toimintaan puututaan, eikä verolainsäädäntöön sekä oikeus- ja verotuskäytäntöön perustumattomasta menettelystä voi saada kilpailuetua. Samoin Verohallinnon aktiivisuus mm. verolain tulkintoja koskevien ohjeiden julkaisemisessa. Ongelma on se, jos verolakeja koskevien uusien tulkintojen tiedottaminen tai verotuskäytännön yhtenäistäminen tulkinnanvaraisissa asioissa tapahtuu verotarkastusten kautta tehtävien jälkiverotustoimenpiteiden muodossa. Riskinä nimittäin on, että tietyt Verohallinnon esittämät, uudenlaiset verotustulkinnat eivät aina ole oikeudellisesti kestäviä tai että muodostuu verovelvolliskohtaisia tulkintoja, jotka eivät kohdistu koko toimialaan. Tulevaisuudessa tulemme näkemään tuomioistuinten ratkaisukäytännöstä, onko esimerkiksi Verohallinnon uusilla terveydenhoitoalan alv-tulkinnoilla ylipäätään oikeudellista perustetta vai käykö vastaavasti kuin työpaikkaselvityksen verottomuutta koskevassa ratkaisussa KHO:2016:126, jossa Verohallinnon tulkinta todettiin vääräksi. Mielestäni on joka tapauksessa ongelmallista, jos mille tahansa toimialalle ajetaan uusia verotulkintoja menneisyyteen kohdistuvien jälkiverotusten muodossa, olivat nämä substanssitulkinnat jälkikäteen arvioiden oikeudellisesti perusteltuja tai eivät.

Esitän konkreettisen esimerkin tällaisen toiminnan vaaroista autoalalta. Verotarkastuksissa ryhdyttiin tulkitsemaan 2020-luvun alussa, että autoliikkeen myydessä käytetyn ajoneuvon toiseen EU-maahan, olisi autoliikkeen saama autoverolain 29 §:n mukainen vientipalautus luettava arvonlisäverolain sanamuodon vastaisesti osaksi auton kauppahintaa ja suoritettavan marginaaliveron perustetta. Jälkiverotusten yhteydessä nähtiin 50 %:n veronkorotuksia, kun autoliikkeet eivät olleet osanneet noudattaa takautuvasti tätä verotarkastuksissa esitettyä uudenlaista tulkintaa. Korkein hallinto-oikeus kuitenkin vahvisti Verohallinnon kannan vääräksi päätöksessään KHO:2023:60. Autoveron vientipalautusta ei tullut lukea osaksi ajoneuvon myyntihintaa ja arvonlisäveron perusteena olevaan voittomarginaaliin. Jälkiverotukset kyllä poistettiin niiden autoliikkeiden osalta, joita oli ehditty jälkiverottaa ennen korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä. Käytännössä maksuunpannut verot, veronkorotukset ja viivästyskorot olivat kuitenkin pois yritysten kassasta jopa useita vuosia tilanteessa, jossa elettiin muutoinkin niiden kannalta haasteellisia aikoja, mikäli yritykset edes pystyivät maksamaan kyseisiä veroja.

On luonnollisesti selvää, että tulkintavirheitä sattuu kaikille, myös verotarkastuksissa. Kuitenkin yritysten kannalta tällaiset virheet saattavat olla jossain tapauksessa jopa kohtalokkaita. Lisäksi takautuvasti sovellettavat tulkinnat aiheuttavat aina vähintäänkin lisätyötä ja kustannuksia vakavaraisillekin yrityksille.

Kenen etu?

Suomen taloudella ei mene hyvin. Valtion tehtävänä pitäisi olla Suomen talouselämän toimintaedellytysten turvaaminen. Kenen etu on esimerkiksi tuottaa uudenlaisilla, takautuvilla tulkinnoilla, joihin yritysten ei ole ollut mitään mahdollisuutta etukäteen varautua, ylimääräisiä kustannuksia ja hallinnollista työtä yrityksille? Selvää on, että lisätyötä syntyy myös veroviranomaisille itselleen, mutta myös muutoksenhakuinstansseille ja oikeuslaitoksille. Monesti ei ole myöskään minkäänlaista takuuta siitä, että uudet tulkinnat kasvattaisivat kokonaisverokertymää. Esimerkiksi työterveyspalveluiden osalta uusien tulkintojen vaikutus todelliseen kokonaisverokertymään tullee ostajien laajan vähennysoikeuden, ja palveluiden tuottajien tuotantopanoshankintojen alv-vähennysoikeuden seurauksena jäämään pitkässä juoksussa käytännössä olemattomaksi tai jopa negatiiviseksi.

Arvonlisäveron on tarkoitus olla alv-velvollisten yritysten välisessä kaupassa ns. läpikulkuerä. Olennaista on huomioida, että kun arvonlisäveroa määrätään jälkikäteen, niin samassa yhteydessä määrätään veron pääomalle käytännössä aina vähintään 10 %:n veronkorotus ja tälle kokonaissummalle lisäksi viivästyskorkoja, joka vuonna 2026 on 9,5 %. vuotuista korkokantaa, vaikka kyseinen arvonlisävero olisi ollut ostajalle vähennyskelpoinen ja veronsaaja ei olisi menettänyt mitään. Verojen suora ulosottokelpoisuus johtaa siihen, että yritykselle aiheutuu aina jonkinasteista haittaa yritystoiminnan kannalta, vaikka verotuspäätös saataisiin myöhemmin kumottua valitusasteissa. Valitusprosessit eivät myöskään ole ilmaisia.

Otsikko ”koronkiskontaanko” on kieltämättä raflaava. En tietenkään tarkoita, että viranomaistoiminnassa olisi kyse koronkiskonnasta. Otsikko tuli mieleeni siitä, kun yli 15 vuotta sitten vastatessani Verohallinnon virkamiehenä puheluun, eräs jälkiveroja saanut yrittäjä purki turhautumistaan kyseisellä termillä. Korot ovat perusmuotoisenakin kovia, mutta ne perustuvat voimassa olevaan lakiin. Toki Verohallinnolla on lakiin perustuvaa harkintavaltaa siinä, määrääkö se sanktiomaksuja ja viivästysseuraamuksia tai huojentaako se niitä ja tätä harkintavaltaa soisi käytettävän useammin. Verotarkastuksissa on myös mahdollisuus, varsinkin tulkinnanvaraisissa asioissa, jättää määräämättä veroa takautuvasti ja vaatia yritystä noudattamaan jatkossa Verohallinnon tulkintoja tai riitauttamaan ne omalla riskillä. Tällöin yritykset voivat sopeuttaa toimintansa vastaamaan Verohallinnon linjauksia tai hakea tulkintaan muutosta esimerkiksi ennakkoratkaisuprosessin kautta.

Kaikkein olennaisinta olisi se, että takautuvasti määrättävät, merkittävät veronmääräämispäätökset eivät perustuisi sellaisiin uusiin tulkintoihin, joita yritykset eivät ole voineet etukäteen ennakoida ja joiden lainmukaisuutta aletaan selvittämään useita vuosia kestävässä valitusprosessissa. Se ei ole veronmaksajan eikä veronsaajan etu. Olemme nimittäin kaikki samassa Suomi Oy Ab nimisessä veneessä.
​​​​​​​
[1] (Verohallinnon ohje VH/2327/00.01.02/2025)

Atte Saari
Senior-Tax Manager
KPMG Oy Ab

Kirjoittajalla on 15 vuoden kokemus yritysten avustamisesta verotarkastuksissa ja erityisesti arvonlisäverotusta koskevissa veroriidoissa.