Kattia kanssa! Ja muutosta.

BLOGI: PIRJO NIKKILÄ: Istun aamun junassa matkalla Helsinkiin. Selasin juuri päivän lehdet. Huomasin - ja pelästyin - että uutiset kulkivat läpi tajuntani ilman suurempia tunteita. Tottuneesti imasin tiedot uusista irtisanomisista, EU:n ongelmista, virkamiestyöryhmistä, kansanterveydestä jne. Onko minusta tullut zombi?

Ajattelinpa blogissani ihmetellä maailman menoa ja myös omaa kaasujalkaani siinä menossa. Koko työurani olen työskennellyt erilaisissa rooleissa henkilöstöjohtamisen parissa ja melkein uskallan todeta, ettei yllätyksiä ole tullut enää muutamaan vuoteen. Yhtenä opettavaisimmista jaksoista oli yrittäjyyden aika, jolloin sain tehdä töitä hyvin erilaisten asiakkaiden – lähinnä yritysten – kanssa.

Mitähän minun maailmanmenosta ja työelämästä kannattaisi ajatella? Mitähän minun itsestäni kannattaisi ajatella? Jospa nyt ensiksi kuulostelisin sitä, miltä minusta sisimmässäni tuntuu. Tunteissa on paljon informaatiota, vaikka se joskus unohtuukin.

No, ensinnä mieleen juolahtaa kysymys matkan päämäärästä. Mihin me työssämme haluamme päästä ja mitä haluamme saavuttaa? - Sisimmässäni olen niin änkyrä, etten haluaisi liikahtaakaan ilman käsitystä maalista. Työssäni olen oppinut, että tässä asiassa me ihmiset olemme kovin erilaisia. Siinä, kun toiselle riittää jo pelkkä liike ja kova meininki, on myös niitä, jotka etsivät suurempaa tarkoitusta motivoituakseen. Toimitusjohtajalle työn lähtökohtana on ”profit” ja hänen kuuluukin valjastaa johtoryhmänsä ”profit huntereiksi”. Mutta rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että valtaosa meistä tarvitsee ymmärrettävämpiä, koskettavampia ja konkreettisempia tavoitteita. Valtaosa meistä on ”purpose hunttereita”. Jos työn tarkoitus jää vajaaksi eikä ihmisissä olevaa energiaa johdeta samaan suuntaan, säntäilemme eri suuntiin, väsytämme työtoverimme ja lopulta itsemmekin asioissa, jotka pahimmassa tapauksessa jopa vaikeuttavat tarvittavaa muutosta.

Väkisinkin ajatukseni kulkevat jatkuvan parantamisen ja kehittämisen teemoihin. Mielelläni esittelen itsenikin ”kehittäjäksi” ja rakastan sitä, että saan mahdottomalta tuntuvia tavoitteita ratkottavakseni erityisesti silloin, kun ne liittyvät ihmisten toimintaan. Kun nyt pakotan itseni arvioimaan kaikkea sitä, missä olen 20 vuoden aikana ollut mukana, tulee hyvin ristiriitainen olo. Koen, että työni on ollut muutostarpeiden analysointia ja muutosten toteuttamista. Luonteeni mukaisesti olen aina hakenut muutoksille ns. rationaaliset perusteet. Luonteeni mukaisesti olen aina pyrkinyt osallistamaan ihmisiä mukaan ja rakentamaan positiivista meininkiä. Miksi siis ristiriitainen olo?

Olisiko mahdollista, että minä - ja Sinullakin voi olla riski - olen turtunut joillekin asioille ja ilmiöille niin, etten enää hahmotakaan niitä riittävän tarkasti ja totuudenmukaisesti? Voisiko olla myös niin, että kaikkien fiksuilta kuulostaneiden strategioiden ja mietintöjen ohessa, liike ja muutoksen tekeminen on syrjäyttänyt lopullista päämäärää ja tarkoitusta (purpose)? Voisiko olla niin, että minäkin olen ollut suunnittelemassa ja toteuttamassa useita sellaisia muutoksia, jotka ovat olleet turhia, jopa huonoja ja joiden vaikutus viime kädessä jopa tulokseen (profit) on ollut negatiivinen?

Olen sielultani myös taistelija. Kaikkien kokemieni taantumien, vaikeuksien ja voittojen jälkeen saan energiani itselleni tärkeistä arvoista ja vastuullisuudesta. En arvosta enää jatkuvaa kehittämistä, vaan sitä, että keskitytään olennaiseen, pidetään joukkue kasassa ja vaalitaan työrauhaa.

Pirjo Nikkilä

Kirjoittaja on Vapo Oy:n henkilöstöjohtaja. Pirjo Nikkilä on yksi kuudesta Keski-Suomen ensimmäisistä johtamisen Muskettisotureista.